Valokuvaaminen on minulle harrastus, joka on poikinut jonkin verran töitäkin. Pääasiassa kuitenkin valokuvaan omaksi ilokseni ja siten valokuvaan toisinaan enemmän ja toisinaan taas vähemmän. Kuten kaikki valokuvausta harrastavat ja harrastaneet tietävät, tulee niitä suuren innon maanisia kausia, jolloin kamera on koko ajan mukana ja kuvia ottaa jatkuvalla syötöllä. Tätä seuraa luonnollisesti jossain vaiheessa se depressiivinen kausi, kun ei oikein jaksaisi koskea kameraan ja/tai tuntuu, ettei mitään mielenkiintoista näy kuvattavaksi. Vuoristorataa siis, jonka tunnepitoisuudet riippuvatkin sitten henkilökohtaisesta suhtautumisesta valokuvaukseen ja elämään yleensäkin.
Olen huomannut, että itselläni nämä vaiheet ovat suoraan yhteydessä siihen, miten kehittyy valokuvaajana ja oppii uusia asioita. Tuo depressiovaihe iskee aina, kun tuntuu, ettei joko opi mitään uutta tai saa irti mitään uutta vanhoista opeista. On hetkiä, kun tuntuu, ettei edes ne yksinkertaisimmatkaan kuvat onnistu. joko sitä sählää teknisten asioiden kanssa ja valotus kusee, tai sitten ei vaan meinaa saada ruutuun tarttumaan mitään etäisestikään mielenkiintoista. Tässä tilassa kuvien käsittelykin tuntuu turhalta, koska paskoja ruutuja vaan ei kannata lähteä kaunistamaan. Ei ne siitä miksikään muutu.
Toisaalta taas se intoa ja maailmoja syleilevää positiivisuutta sisältävä maaninen vaihe tulee silloin, kun hoksaa jotain, oppii jotain uutta tai löytyy sellaista uutta, jota haluaa lähteä heti kokeilemaan ja oppimaan. Nämä ovat niitä kausia, kun kennolle tuntuu tarttuvan vain loistavia otoksia ja täydellisiä valotuksia, ottaen huomioon mitä on hakemassa. Samaan aikaan löytyy visioita käsittelyyn, mutta tietenkään sitä ei ehdi tehdä valokuvauksen lomassa.
Kyse on siis jotensakin jakomielisestä harrastuksesta. Olen löytänyt onneksi jonkinlaisen keskitien tässä vuoristoradassa. En ole pitkään aikaan ajatellut, että myyn kaikki kamerakamat ja rupean virkkaamaan patalappuja muovikasseista tehdyistä raaka-aineista. Tämä osin on lähtenyt siitä, että töiden kautta valokuvaamiseen ja sen oppimiseen on tullut uusi suunta. En voi enää vain miettiä mitä olisi kiva osata, vaan joudun panostamaan sellaisten taitojen kehittämiseen ja uuden oppimiseen, joka palvelee asiakkaiden tarpeita. Tämä on suunnitelmallisuuden ja selkeiden tavoitteiden lisäksi tuonut valokuvaamisen opetteluun uutta rauhallisuutta ja varmuutta. Vaikka luonnollisesti ajoittain turhauttaa, niin maali on kirkkaana mielessä. Ei voi samalla tavalla kyllästyä johonkin ja siirtyä haahuilemaan seuraavaan suuntaan.
Väitänkin, että edellä mainitusta syystä olen oppinut katsomaan valokuviani, toisten kuvia JA tilanteita aivan uudella tavalla. Kuvia katsellessa katson mikä kuvassa on mielestäni onnistunut, miten se on toteutettu ja miksi. Katson myös kuvissa niitä asioita, jotka ovat epäonnistuneet tai jotka vain itse tekisin toisin. Katson siis kuvia niin, että perustelen valinnat ja ratkaisut, sekä haen niille vaihtoehtoja perusteluineen. Samoin saatan julkisen liikenteen vietävänä katsella ”kameran läpi” tilanteita ja maisemia ja miettiä, miten niistä saisi joko erilaisia tai kiinnostavia kuvia. En tietenkään koko ajan katso valokuvauksellisesti asioita, mutta tiedostaen teen sitä.
Valaistusta muutamalla voi helposti muuttaa koko tilanteen tunnelman.
Kuten nimikin sanoo, valokuvauksessa valo on tärkeässä asemassa. Itseasiassa valokuvatessa taltioidaan valoa, joka nyt sattuu sitten piirtämään jonkun kuvan ja tilanteen talteen. Valokuvauksen kannalta valo hyvin monipuolista. Se voi olla kovaa, pehmeää, voimakasta, heikkoa, lämmintä, kylmää… Ja valaistus voi olla erilaisia sekoituksia edellisistä. Valaistusta muutamalla voi helposti muuttaa koko tilanteen tunnelman.
Olen aiemmin pitänyt vallitsevassa valossa valokuvaamisesta, lisäten vain hieman täytesalamaa ajoittain mukaan. Silloinkin olen käyttänyt käsisalamaa, eli pikkusalamaa kameran kaverina. Pikkusalaman kanssa puuhastellessa ensin salama asui kameran päällä, välähdyspään kääntyillessä tilanteeseen (toivottavasti) sopiviin suuntiin. Hiljalleen salama löysi tiensä pois kameran päältä ja etäohjaukseen. Tarkoittaen sitä, että kameran salama toimi lähettimenä ja salama oli usein orgaanisen etäohjattavan jalustan, eli avustajaksi pakotetun ihmisen kädessä.
Studiokuvaus on kiinnostanut aina ja muutaman kokeilun perusteella se vaikuttaa juuri niin uudelta ja kiinnostavalta maailmalta, että siihen on pakko sukeltaa tarkemmin. Olen kuitenkin nyt kuvannut enemmän studion ulkopuolella isojen salamalaitteiden kanssa. Siis ei enää pelkän käsisalaman, vaan ns. keikkasetin kanssa. Kyseessä on ollut simppeli radiolähettimellä varustettu kahden 500Ws salaman paketti, mutta jo niillä on tuntunut löytyvän paljon uutta intoa valokuvaamiseen. Ensinnäkin kyseinen setti on helppo liikutella ja kasata ja toisekseen setissä riittää tehot aivan eri tasolle, kuin pienillä salamalaitteilla. Tämä tarkoittaa sitä, että mahdollisuudet kuvan tekemiseen ovat aivan eri tasolla.
Se, mistä olen innostunut edellä mainitun setin kanssa, on luoda studiomainen kuvaustilanne sellaiseen paikkaan, jossa aiemmin olen tuskaillut pienten salamalaitteiden kanssa. Esimerkkinä eilen kuvaustilanne, jossa itse tosin olin mallina, missä kyseinen salamasetti pystytettiin parkkihalliin ja ruvettiin ottamaan kuvia. Itse toimin mallin lisäksi valoapinana, eli siirtelin salamaa kuvaajan toivomalla tavalla, mutta luonnollisesti oli pakko saada yksi räpsy itsekin.
Kuvatessa parkkihalli oli täysin pimeänä ja kuvaa rakennettaessa ainoina valoina oli salamalaitteiden apuvalot, nurkasta rappukäytävän hätäuloskäynnin valojen kajastus ja yhden varaston oviaukon valo. Käytössä oli kaksi aiemmin mainittua 500Ws Elinchromen salamaa, joista toisessa oli hunajakenno ja toisessa 60cm x 60cm softboxi. Näistä itse kuvauksissa käytettiin vain ja ainoastaan hunajakennollista salamaa, mutta softboxillinen apuvalon kanssa valaisi kuvaustilannetta riittävästi. Softboxillinen salama sammutettiin siis valokuvauksen ajaksi.
Hunajakennollinen salama siis valaisi yksin kuvan. Sen etäisyys, ja siten tehot, oli mitoitettu valaisemaan kuvauskohde lähes kokonaan, muttei juuri muuta ympäriltä. Etäisyys takaseinään oli sellainen, että kohteen varjo juuri ylsi seinälle asti. Kuitenkin seinään pidettiin sen verran etäisyyttä, että kohteen ympärille jäi riittävästi tilaa.
Ottamani ainoa kuva, kokeilumielessä, innosti lopulta tekemään tietokoneellakin jotain. En valitettavasti ehtinyt ja jaksanut tehdä aivan pieteetillä muokkausta, mutta kuva aivan selvästi halusi tulla editoiduksi tietyllä tavalla. Lopulta tein kuvasta kaksi versiota, koska mustavalkoinenkin kuiskutteli korvaan. Lopulta kuitenkin tuo hailakan värillinen versio on enemmän makuuni.
Mikä tässä kirjoituksessa se pointti nyt sitten oli? Valokuvaus on harrastuksena vuoristorata, jota vauhdittaa niin onnistumiset kuin epäonnistumisetkin. Jatkuva oppiminen ja oivaltaminen antavat aina uutta vauhtia, kun hetken on alamäen jälkeen miettinyt, miksi enää ei kouraise hauskasti vatsanpohjasta. Paikalleen pysähtymällä ei saa kuin mitäänsanomattomia räpsyjä, kun itsensä haastamalla ja uudelleen innostumalla voi vahingossa yrittämättäänkin saada onnistuneita kuvia.
