Olen aikaisemminkin törmännyt vinkkiin, että kun käännät ”nifty-fifty” objektiivin takaperin kameran keulille, tulee siitä nopeasti ja helposti makro-objektiivi. Jos edellä mainitsemani termi ei auennut, kyseessä on Nikonin tapauksessa 50mm/1.8D objektiivi. Eli pieni ja kyvykäs 50mm kiinteällä polttovälillä varustettu objektiivi.

Objektiivin kääntäminen ei ole uusi juttu. Monilla tarvikevalmistajilla on tarjolla sovitin, jolla homma on helppo ja nopea toteuttaa. Kyseessä on siis sovitin, jonka toisessa päässä on runkokiinnitykseen sopiva kiinnitys ja toisessa päässä suodinkierteelle kiinnitys. Kotona kokeilin etukäteen hommaa ja totta tosiaan, sehän toimii. Tietenkin oli pakko kokeilla myös 35mm/2D:llä samaa ja sekin toimi. Jälkimmäisellä suurennusta on vielä enemmän kuin 50mm objektiivilla. Kokeilin siis temppua pitämällä käsin objektiivia takaperin kameran edessä. Ennen kokeilua asetin objektiivissa aukon pienimmälle luvulle, eli fyysisesti suurimmalle aukolle.

Kotona useammankin käsivaralta tekemäni kokeilun perusteella asia vaikutti simppeliltä, sellaiselta jonka voi tehdä nopeasti, jos makro-objektiivi on unohtunut kotiin tai toiseen kameralaukkuun. Käsivaralla kuvatessa tietysti oman haasteensa tekee käsien tärinä, niin kameran kuin objektiivin puolilta. Tarkennus kun ei ole ihan just koko ajan oikeassa, kun kameran edessä käsivaralla pidettävä objektiivi vähän heiluu. Silti homma on pienen harjoittelun jälkeen simppeliä.

Olimme tänään lauantaina valokuvaamassa Paraisten seudulla meren äärellä. Kävelimme pienvenesataman laitureiden ja tolppien lomassa, missä oli myös monia paikkoja, joissa jääkiteet olivat muodostuneet kauniisti lumen lomaan. Oli siis hetki, jolloin yllämainittu kikka oli tarpeen: makro-objektiivi taisi olla mökissä ja laukussa aina kulkeva 35mm/2D oli saatavilla helposti. Mitä tekee valokuvaaja? Tietenkin kaivaa mainitun käänteisenä makroiluun kelpaavan objektiivin laukusta ja pyrkii toistamaan villissä luonnossa turvallisesti kotona toimivaksi havaittua makrokikkaa.

Kuten arvata saattaa, kaikki ei mennyt ihan kuin elokuvissa tai siellä Strömsössä. Objektiivin sain esiin ja sopivasti kohdilleen. Lisäksi kamerasta napsautin näytön sopivaan asentoon ja liveview-näkymän näytölle. Enää tarvitsi vain ottaa sopiva asento ja lähteä hakemaan tarkennusta kohdilleen, käsivaralla ja kamerakokonaisuutta liikutellen.

Eroa kotona lämpimässä suoritettuihin testiin olikin sitten liikaa onnistuneiden otosten taltioimiseen. Ensinnäkin oli kylmä. Vaikka suoranaista palelemista ei ollut vaivana, niin pitkään paikallaan äheltäessä somiin kiipesi kylmyys, mikä aiheutti haasteita kameran ja objektiivin vakaana pitämiseen. Tästä johtuen tarkan kuvan löytäminen otti enemmän aikaa, mistä johtuen itse kuvaaja vietti tyylikkäässä valokuvaajan slaavikyykyssä pidempiä aikoja. Kroppa siis rupeaa väsymään nopeasti, varsinkin kun talven kylmyyttä poissa pitävä vaatetus tuppasi painamaan sieltä ja täältä kyykkyillessä. Vielä kun yhtälöön lisätään hengityksen pidättäminen, ettei hönkäile huuruun kameraa ja objektiivia, homma muuttui kerralta hengästyttäväksi ja epämukavaksi. Tietenkin selässä keikkuva kameralaukku toi oman pikantin lisänsä tunnelmaan.

Lopputuloksena oli useampi kourallinen täysin abstrakteja kuvia, joissa tarkkaa ei ole mikään näkyvä osa. Kaksi onnistuneinta ovat nekin varsin huonoja teknisiltä avuiltaan. Onnistumiseksi voi laskea ainoastaan sen, että kuvista voi päätellä mitä niissä on, ne eivät ole vain satunnaista valkoista kohinaa ja hahmoja. Alla voi ihastella tämän kertaisen kokeilun tuloksia, jotka ovat kaukana siitä, mitä mielessä oli. Noita ei ole ehdes jaksanut säätää mitenkään, eli ovat raakakuvasta jpegiksi käännetty sellaisenaan. Ehkä ensi kerralla paremmalla onnella?