Olen viime aikoina taas katsellut enemmän kotimaista televisioviihdettä. Netflixistä, HBO Nordicista ja ViaPlaystä en ole kokonaan luopunut, mutta YLE Areenan äärelle olen nyt tammikuussa eksynyt yhä uudestaan ja uudestaan. Syitä on muutama, yksi monia varmaan kiinnostava on se, että en tiedä yhtään mitä tulee televisiosta ja milloin. Olen pudonnut kokonaa aikataulutetun ohjelmiston kulutuksesta ja siirtynyt suoratoistossa aikatauluihin, joissa ohjelma on tietystä hetkestä alkaen katsottavissa viikon, kaksi, kuukauden tai kuusi. Jos vain pikaisesti vaan avaan sitä miksi en katso enää televisiota kuten ennen? Sitten asiaan?
Suoratoistopalveluita katsoessa tiukasti aikatauluun sidottu katsominen hankalaa. Pitäisi selvittää etukäteen mitä illalla tulee televisiosta, pistää muisti aika jolloin pitää olla television ääressä ja katsoa se ohjelma juuri silloin. Aikataulut eivät ole minulle ongelma, elämä on niitä täynnä, mutta television katselu ei ole enää sellainen asia, jonka haluan antaa säädellä sitä milloin teen mitäkin. Miksi minun pitäisi ajoittaa kaikki muut vapaa-ajan, ja osin työn, tekemiset sen mukaan milloin joku mielenkiintoinen dokkari tai elokuva tulee?
Tähän liittyen olen vuoden vaihteen jälkeen löytänyt itseni YLE Areenaa katsomasta. Syy on yksinkertainen: monia ohjelmia on tullut sinne katsottavaksi ja monia on vielä vanhastaan katsottavana. Uutisvuoto ja Ville Haapasalon 30 päivässä-ohjelmat ovat olleet pyörityksessä tällä kertaa. On paljon mukavampi katsoa vaikkapa pari jaksoa Uutisvuotoa illalla, kuin pitää aktiivisesti mielessä milloin se pitäisi televisiosta katsoa. Mieluummin teen jotain muuta rauhassa, kuin kiinteiden lähetysaikojen takia keskeytän sen asian. Myönnän, että kyse ei ole siitä, että pelkään joutuvani lopettamaan vaikkapa lasten kanssa leikkimisen. Kyse on siitä, että en halua tehdä valintaa. Haluan nähdä Baban, Tervon ja suomenruotsalaisen version itsestäni hassuttelemassa sanansäilällä. En halua jäädä ilman eri asioita, vaan haluan kaiken. Omilla ehdoillani.
Tästä pääsemme todella hataralla aasinsillalla siihen, miksi olen erityisen innoissani katsonut Ville Haapasalon 30 päivässä -ohjelmia, erityisesti nyt. Kyllä, pidän ohjelmista Villen ansiosta, pidän niistä myös ohjelman tunnelman ja sisällön takia, mutta erityisesti olen katsonut nyt ohjelmaa sillä silmällä, että miten se on kuvattu. Tiedän entuudestaan, että ohjelma on toteutettu kevyellä kalustolla. Tiedän myös noin suurinpiirtein millaisella kalustolla. En ehkä tarkkaan millä kameralla ja millä objektiiveilla, mutta riittävän hyvin siihen nähden paljonko se minua kiinnostaa yksittäisten laitteiden puolesta.
Teknisessä toteutuksessa minua ohjelmassa kiinnostaa se, miten kevyellä ja mobiililla kalustolla on saatu toteutettu kyseisen kaltainen produktio. Etsin ideoita samalla kun nautin itse ohjelmasta. Mietin, mitä voisin kokeilla itsekin, mitä voisin tehdä eri tavalla ja kaikkea muuta vastaavaa. Itseasiassa olen vähän sillä silmällä katsellut jo Madventuresista alkaen tämän tyyppisiä ohjelmia. Siis kevyellä kalustolla ja organisaatiolla toteutettua reissunpäällä kuvattua ohjelmaa. Madventures, Armanin ohjelmat ja Villen 30 päiväiset etunenässä.
Ensinnäkin kaikki nämä ohjelmat todistavat sen, että enää ei tarvita valtavia laitteita ja suurta määrää tekniikkaa televisiokelpoisen ohjelman tekemiseen. Tärkeämpää on itse sisältö, mutta yksinkertaisella kokoonpanollakin voi tehdä näyttävää ja tyylikästä jälkeä. Lisäksi nämä kaikki kolme ohjelmaa ovat täysin omannäköisiä. Ei voi sanoa, että sama ohjelma, mutta eri naamoilla ja eri paikoissa. Kuvassa heiluvan ja puhuvan ihmisen, tai ihmisten, lisäksi ohjelman tunnelmaa määrittää hyvin vahvasti sen kuvaaja ja hänen tapansa tuottaa sitä materiaalia. Miten hän kuvaa eri tilanteita, mistä kuvakulmista hän pitää ja niin edelleen. Kun puhutaan kevyestä kalustosta, tietysti laitteiden ominaisuudet vaikuttavat myös lopputulokseen. Joku voi tunnistaa milloin on käytetty GoPro:n kameraa ja milloin Sonyn actioncameraa, mutta sillä ei sinänsä ole väliä mikä se kamera malliltaan oli. Pointtini on se, että kuvaajan mieltymykset ja tyyli vaikuttavat siihen, mitä kalustoa hänellä on mukana. Samaan aikaan tyylin lisäksi se kalusto vaikuttaa siihen, miten hän kuvaa ja millaista materiaalia hän saa taltioitua. Hyvin raaka karrikointi tässä voisi olla se, että yhtä lailla taiteilija valitsee välineensä ja lopputuloksena on vaikkapa maisema, mutta sen on erinäköinen kuin toisella taiteilijalla niin käytetyn tekniikan, välineiden kuin taiteilijan tyylin puolesta.
Juuri näitä eroja on omasta mielestäni mukava katsella eri ohjelmissa ja samaan aikaan miettiä, että miten mikäkin asia on toteutettu. Miten sen tekisi itse eri tavalla sillä kalustolla, jota jo itsellä löytyy. En tarkoita nyt sitä, että kriittisesti katsoisi miten joku asia on tehty väärin ja miten se olisi pitänyt tehdä, vaan sitä, miten omalla kalustollani, taidoillani ja tyylilläni voisin kokeilla toteuttaa samaa asiaa tai miten olisin siinä tilanteessa hakenut kuvakulmaa. Kyse on halusta oppia esimerkin kautta katsomalla toisen tekijän lopputulosta. Olen taidoiltani ja erityisesti tyyliltäni vielä niin alussa valokuvauksen ja videokuvauksen saralla, että vasta alan ymmärtää mestareiden työtä katsoessa sitä, miten se on mahdollisesti toteutettu.
Arvaan jo asian, joka kaikilla tähän asti lukeneilla on mielessä ja vastaankin siihen: kyllä, osaan nauttia ohjelmista edelleen myös sisällöllisesti ja tunnelmaltaan. Kyse ei ole siitä, että tietoisesti muistivihkoni kanssa analysoin sitä, mitä ruudulla näkyy. Kyse on enemmänkin huomioista ohjelman aikana, sellaisista huomioista joita jokainen meistä tekee muutenkin. Joku saattaa katsoa puutarhan nähdessään, että nuo ruusut tarvitsisivat lisää vettä. Tai joku katsoessaan huomaa, että kuvassa vilahtaneesta autosta on todennäköisesti taka-akselin laakerit lopussa. Kyse on siis pienistä asioista, jotka katsoja rekisteröi lähes huomaamatta. Myönnän, että joskus sitä jää vatvomaan jotain juttua niin, että ohjelman asia menee hetken aikaa täysin ohi.
