Taas ovat koulut alkaneet ja tietenkin viime vuosina tutuksi noussut aihe ”tarvitseeko ekaluokkalainen/koululainen omaa kännykkää” on noussut esiin. Pääasiassa somessa, mutta onhan tuosta nyt muutamat lehdetkin ohimennen kirjoittaneet. Ajattelin laittaa oman lusikkani vihdoin tähän soppaan, lähinnä koska omasta takaa löytyy nyt tuore ekaluokkalainen.
Keskustelu kännykän tarpeellisuudesta, joka nykyisin on poikkeuksetta älypuhelin, käy aina kiivaana ja tässäkin aiheessa jokaisen mielipide tuntuu olevan se ainoa oikea totuus. Vaikka monet nykypäivän koululaisen vanhemmat ovat sen ikäisiä, ettei kännykkä ole ollut heidän elämänsä aikana mikään kummallisuus, silti tuntuu matkapuhelimeen suhtauduttavan kuin nuorimmatkin olisivat 50-luvulla syntyneitä ja 70-luvulle jämähtäneitä. Perinteinen naavaparran ja iki-jäärän perustelu ”ei meilläkään ollut” nousee esiin yhä uudestaan. Mielestäni on tyhmää kieltää jotain sillä perusteella, että itse on joutunut/saanut pärjätä saman ikäisenä ilman sellaista. Moniko meistä nykyisten ekaluokkalaisten vanhemmista on ajanut lapsena LASTENpolkupyörällä? Monellako meidän vanhemmista on ollut ihan oikea lastenpyörä? Voisin väittää, että mitä vanhempaan ikäryhmään mennään, sitä harvemmalla. Onko se lastenpyörä sitten ollut sellainen, että sitä ilman olisi pitänyt pärjätä?
Osaltaan kännyköiden kieltämiseen tuolla edellä mainitulla perusteella vaikuttaa mielestäni myös yltäkylläisyyden aika. Me nykyisten koululaisten ja ekaluokkalaisten vanhemmat olemme eläneet lapsuuden, jossa ei ole ollut pulaa oikeastaan mistään. Tietysti eri perheillä oli erilaiset mahdollisuudet hyödyntää tätä yltäkylläisyyttä, mutta kaikkea oli jo hyvin tarjolla. Ehkä tämä on saanut monille iskostettua ajatusmaailman, jossa koetaan epäreiluksi, että lapsi saa jotain enemmän kuin itse on saanut. Vanhemmilla sukupolvilla taas oli kokemusta pula-ajasta ja vaatimattomammasta elämästä, minkä seurauksena heille oli suurempi ylpeyden aihe antaa lapsilleen enemmän kuin mitä itse olivat saaneet. He myös kokivat itse rakentaneensa tuon hyvinvoinnin ja siten mahdollistaneen lapsilleen yltäkylläisemmän elämän. Kuten voi päätellä, en arvosta ”kun minullakaan ei ollut” perustelua kovin korkealle.
Jokaisen sukupolven lapsuus on erilainen. On erilaiset ajat niin kulttuurisesti, taloudellisesti kuin teknologisesti. Nämä kaikki vaikuttavat toisiinsa niin, että jokaisen sukupolven lapsuus on yksilöllinen. Nykyisten älypuhelimien kaltaisten laitteiden olemassa olosta vain harvat osasivat 70- ja 80-luvuilla unelmoida. Niiden suorituskyky vastaa jo lähimenneisyyden super-tietokoneiden laskentakykyä. Samaan aikaan tapamme kommunikoida, kuluttaa viihdettä, oppia ja hakea tietoa on muuttunut. Mikään ei ole niin kuin ennen ja vaikka kenenkään ei ole pakko seurata teknologian kehitystä sieltä keihään kärjestä, mielestäni on vaarallista ja epäreilua rajoittaa lasten mahdollisuuksia oppia tätä meille vanhemmille uutta maailmaa, mutta lapsille arkistä ”tätä päivää”.
Ennen vanhempien rooli opettajina oli perinteisen hierarkkinen ja vanhempien tuli tietää kaikki ja lapsen olla se oppilas. Nykyisin joudumme työelämässäkin oppimaan koko ajan kiihtyvällä tahdilla uusia asioita ja uusia tapoja tehdä vähintäänkin niitä pienimpiä juttuja. Samaan aikaan maailmassa asiat kehittyy kehittymistään kaikissa asioissa. Lapset oppivat koulussa paljon sellaisia asioita, joita me vanhemmat emme koulussa oppineet. Lapset myös näkevät ja oppivat vapaa-ajallaan paljon uusia asioita. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyään jo nuoretkin lapset osaavat paljon sellaista, mitä vanhemmat eivät osaa. Siksi on erityisen tärkeää, että vanhemmilla on motivaatiota itsekin oppia uusia asioita. usein ne asiat opitaan lapsilta tai niiden oppimiseen saadaan syy lapsiemme kautta. Ei ole mikään häpeä, että lapsi näyttää miten joku asia toimii tai miten joku toinen asia tehdään. Nykyään niin vanhempi kuin lapsi molemmat ovat oppimassa uusia asioita.
Kaikkein tärkeintä nykypäivänä vanhempien opettajan roolissa on se, että lapsi oppii suhtautumaan asioihin riittävän kriittisesti, mutta silti myös avoimesti. Vanhemman ei tarvitse enää olla kävelevä tietokirjasto, vaan hänen tehtävänsä on tukea lasta oppimisessa. Vanhempien tulee mahdollistaa lapselle oppiminen ja samaan aikaan pystyä perustelemaan lapselle miksi joku asia ei sovi. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsen JA vanhempien tulee ymmärtää, että vaikka toisissa perheissä asiat tehdään eri tavalla, niissä ei tehdä asioita väärin. Asioihin ei ole vain yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, vaan useita olosuhteisiin yksilöllisesti sovitettuja ratkaisuja. Tästä on hyvä vihdoin siirtyä tuohon matkapuhelimista puhumiseen, tuon pienen johdannon kautta.
Mielestäni ei ole vain yhtä totuutta siihen, tarvitseeko lapsi matkapuhelinta heti ekalla luokalla tai jo aiemmin. Tarve riippuu täysin perheestä itsestään, miten siellä koetaan matkapuhelimen tukevan lapsen oppimista, kehitystä ja elämää yleensäkin. Helpottaako se lapsen elämää vai tuoko se oikeasti vain yhden häiriötekijän lisää lapsen arkeen. Lapsemme ovat kaikki yksilöllisiä ja kehittyvät eri vauhtia. Tämän selittäminen lapselle on vaikeaa, mutta sitä kannattaa yrittää selittää. Se PITÄÄ selittää. Lapsi ei ehkä ymmärrä asiaa kuten aikuinen, mutta ymmärtää kärsivällisesti selitettynä asian riittävän hyvin.
Mielestäni jokainen lapsi ei tarvitse matkapuhelinta, mutta jokaisessa perheessä se puhelimen tarve tulee miettiä mahdollisimman objektiivisesti. Samaan aikaan pitää miettiä puhelimen käyttöön liittyvät säännöt kuntoon ja pitää kiinni niistä. Tämä tarkoittaa myös sanktioita ja palkintoja sääntöjen noudattamisen suhteen. Sääntöjen pitää myös olla loogisia, johdonmukaisia ja helposti selitettävissä. Kavereilla on varmasti erilaisia sääntöjä ja lapsen tulisi ymmärtää, että eri perheiden sääntöjä tulee kunnioittaa.
Aina käy myös niin, että yhteisitä säännöistä unohtuu asioita ja ne tulevat ilmi käytön aikana. Tällöin mielestäni fiksuinta olisi yhdessä lapsen kanssa keskustella millainen juuri siihen asiaan tulisi asettaa. Vaikka lapsi tekisikin jotain vanhemman mielestä kamalaa, ei hän itse sitä usein ymmärrä. Tästä syystä taas keskusteleminen, sääntöjen päivittäminen ja niiden perustelut ovat tärkeitä. Sääntöjä on helpompi noudattaa kun ymmärtää miksi ne on asetettu.
Omalle ekaluokkalaiselle hankin Samsung Xcover 3 mallisen puhelimen. Syy oli se, että puhelin on iskun- ja vedenkestävä. Toisekseen puhelin on suorituskyvyltään riittävä, toisin kuin useimmat halvimmat puhelimet. Perustelin itselleni myös tätä hieman hintavampaa puhelinta sillä, että se kestää varmemmin pitkään kuin edullisemmat peruspuhelimet, tullen sitä kautta kustannustehokkaammaksi. Vaikka lapsen puhelimen tarve ja käyttö on erilaista kuin aikuisen, ei silti lapselle tulisi ostaa sitä kaikkein halvinta ja sitä kautta ihan faktana huonointa puhelinta. Kun puhelin on teknisesti halpista parempi, on se myös käyttövarmempi ja mukavampi käyttää. Silloin lapsi saa siitä puhelimesta suurimman hyödyn irti.
Meillä ensimmäiset säännöt olivat, että yksin ei asenneta mitään sovelluksia ja pelejä, vaan jokaisesta keskustellaan ensin yhdessä. Tämä sääntö oli helppo perustella ja lapsen ymmärtää sillä, että tarjolla on paljon sellaisia pelejä, jotka on tarkoitettu vanhemmille lapsille tai aikuisille. Lisäksi puhelimella ei saa turhaan soitella mihinkään, vaan sillä soitetaan vain oikean tarpeen tullen. Silloinkin mieluiten vaikka WhatsAppin tai Google Hangoutsin kautta, että saldoraja ei tule liian aikaisin vastaan. Nämä olivat ne ensimmäiset, tärkeimmät säännöt lapsenkin mielestä, eli sellaiset asiat joita hän osasi itsekin ajatella.
Sovimme myös puhelimen käyttöaikojen, pelaamisen ja videoiden katselun ynnä muiden perusasioiden kanssa säännöt. Lapsillani on ollut käytössä tabletteja jo aiemmin, eli sitä kautta sääntöjä on hieman jo päästy harjoittelemaan. Itse en ole lähtenyt rajoittamaan viihteen käyttöaikoja minuutin tarkkuudella, vaan enemmänkin päivän ja tilanteen mukaan. Useimmiten lapset ovat itse lopettaneet pelaamisen ja katselemisen aikaisemmin kuin olisin itse asiasta huomauttanut. Olemme myös sopineet, että kun pyydän lopettamaan laitteen käytön, niin myös tehdään kiltisti. Kun näin tehdään, lapset tietävät että voivat kysyä millin vain saako pelata tai katsoa videota. Aina ei välttämättä saa, mutta sääntöjä noudattaessa mahdollisuus on suurempi.
Olen kokenut, että jo tablettien käytöstä on ollut hyötyä lasten oppimiselle. Vaikka pelailevat usein ihan tavallisia viihdepelejä, on suosikkien joukossa myös opettavaisiakin pelejä. Lapset ovat oppineet myös laskemaan ja lukemaan nopeammin ja ”tehokkaammin” kuin aikaisemmin. Molemmat taidot on alkuunsa opittu perinteisin, jo käpylehmiä edeltävien aikojen tapaan, mutta molempien kohdalla on ollut enemmän motivaatiota kehittää taitoja kuin ehkä ilman mobiililaitteita.
Nykyään lapset myös kuluttavat viihdettä aivan eri tavalla kuin ennen. Televisio on menettänyt merkitystään sen perinteisessä mielessä. Enää ei samalla tavalla istuta tiettyyn aikaan television ääressä katsomassa juuri sitä tiettyä ohjelmaa. Vaikka sitäkin välillä tehdään, nykyisin tallentavat digiboksit, dvd:t ja suoratoistopalvelut mahdollistavat lapsille viihteen saamisen juuri silloin kuin he sitä haluavat. Moni voisi pitää tätä huonona kehityksenä, mutta omien lasten kansa olen huomannut television kokonaiskulutuksen olevan pienempää kuin se ehkä muuten olisi. Lisäksi ohjelman kesken jättäminen ruokailun, saunan tai ulos lähtemisen takia ei ole ongelmallista. Lapsi tietää, että ohjelmaa voi jatkaa myöhemminkin, eikä sitä menetetä ikuisiksi ajoiksi, kuten ennen tallenteita ja pelkkien suorien lähetysten aikaan.
Kännyköitä syytetään myös siitä, että lasten keskittymiskyky huononee. Olen tästä eri mieltä. Syy ei ole laitteissa ja välineissä itsessään, vaan siitä mitä sitä kautta on tarjolla. Yhtälailla televisiosta tulee nykyisin lyhyelle keskittymiskyvylle suunnattuja ohjelmia. Joko ohjelmat ovat lyhyitä, tai niissä on nopeita leikkauksia, lyhyitä kohtauksia ja hektistä meininkiä turhankin paljon. On aivan sama, katsooko sitä ohjelmaa kännykällä vai telkkarista. Samoin pelien suhteen on turha syyttää yleisesti, että pelit aiheuttavat levottomuutta. On olemassa niin nopeatempoista ja lyhyttä pelaamista, mutta samaan aikaan myös pitkäjänteisyyttä vaativia pelejä. Vanhassa Angry Birdsissä on helppo pelata nopeasti kenttä tai pari, ilman että se häiritsee kokonaisuutta. Samaan aikaan sitä peliä voi pelata pitkällä tähtäimellä keräten mahdollisimman paljon pisteitä jokaisesta kentästä, keräten näin paljon yhteispisteitä. Ai niin, hyvät nykypelit eivät usein juurikaan eroa pelillisesti niistä vanhoista klassikoista. Mariot, Sonicit, tetrikset ja muut vanhat suosikit eivät olleet yhtään sen parempia tai huonompia kuin nykypäivän suosikit.
Miettikää siis avoimin mielin miten teidän perheessä matkapuhelin sopisi lapsen arkeen ja elämään sitä täydentävänä laitteena. Miettikää miten se hyödyttää myös muuta perhettä. Kaikkea ei voi etukäteen ajatella ja suunnitella valmiiksi, mutta se ei ole vaarallista. Päinvastoin, vanhemmatkin voivat oppia, ja usein oppivat, jotain uutta. Samaan aikaan lapsen kanssa saattaa löytyä uusia yhteisiä asioita. Olkaa rohkeita, miettikää tarkkaan hyödyt ja haitat. Tämän jälkeen voitte tehdä sen teidän perheelle oikean päätöksen, oli se mikä tahansa. Ja aina päätöksen voi pyörtää, kunhan perustelee syyt myös lapselle tarpeeksi selkeästi. Maailma ei kaadu siihen, että tekee joskus lopulta eri tavalla kuin alun perin oli tarkoitus. Se on vain elämää ja osa elämän mittaista oppimista.
